Mietteitäni Vuokko Ahorannasta

Sunnuntaina suru-uutinen tavoitti minut: ystäväni ja perhetuttumme Vuokko Ahoranta oli kuollut syyskuun 27. päivänä pitkäaikaisen sairauden uuvuttamana. Hän oli kuollessaan 73-vuotias.
     Alkuun haluan kertoa, ettei tämä ole muistokirjoitus. Omiin tapoihini ei kuulu muistella ihmistä kuoleman jälkeen sen enempää kuin eläessä, sillä mielestäni jokainen meistä ansaitsee kunnioitusta samalla tavoin myös eläessä. Kukin kuitenkin ajatelkoon omalla tavallaan.
     Opiskelin yläkoulun ja lukion ajan Kirjolan koulussa, jossa Vuokko oli toistakymmentä vuotta työskennellyt opettajana sekä rehtorina. En kuitenkaan tuntenut häntä koulumaailmasta, sillä hän oli jo eläköitynyt ennen siirtymistäni Kirjolanmäelle. Sen sijaan lukion käymiseni oli lopulta Pelastakaa Lapset ry:n sekä sen puheenjohtajan Ahorannan ansiota. Tuolloin taloudellisesti heikompiosaisempana sain avustuksen koulukirjoihini yhdistyksen kautta, ja koen että ilman PeLaa opintoni olisivat keskeytyneet ensimmäisen vuoden jälkeen.
     Lapsia auttavan yhdistyksen puheenjohtajana hänestä tuli silmissäni kunnioitettavaa työtä tekevä ihminen. Arvostan Vuokon avaraa, luottavaa ja nuorten unelmia mahdollistavaa ajattelutapaansa yhdistyksen sekä lisäksi paikkakunnan Kokoomuksen pitkäaikaisena puheenjohtajana. Hänelle jokainen oli yhtä arvokas, perhetilanteesta, ihonväristä tai taloudellisesta tilanteesta huolimatta. Lapset ja nuoret olivat Vuokolle pääasia. Auttajasta tuli ajan myötä ystäväni.
     Viimeisen kerran tapasin Vuokon n. 1,5 vuotta sitten hieman ennen ylioppilasjuhliani, kun vastaanotin häneltä henkilökohtaisesti onnittelukortin. Silmistä paistoi aito ilo ja riemu tuoreen ylioppilaan puolesta. Toivon, että ystäväni työtä vaalitaan entisellä kotipaikkakunnallani Parikkalassa jatkossakin.