Pidä jaksamisestasi huolta
Olen saavuttanut tavoitteeni, johon en olisi uskonut pääseväni kolme vuotta sitten. Valmistun ylioppilaaksi Parikkalan lukiosta, vaikka ysiluokalla minun ei pitänyt edes olla menossa lukioon. Silti, tässä sitä nyt sitten ollaan: datanomin papereiden sijasta käsissäni ovat pian lukion päättötodistus sekä ylioppilaslakki. Joka vuosi tuhannet tuoreet ylioppilaat painavat päähänsä tämän valkolakin ja vastaanottavat loistavilla arvosanoilla varustetut päättötodistukset. Minulle tämä ei ollut missään vaiheessa itsestäänselvyys, ja siihen on syynsä.
Aloitin koulutyöni syksyllä 2007 Parikkalan pohjoisosassa sijaitsevassa Saaren koulussa, jossa minulla oli useista vaikeuksista huolimatta hyvä opiskella. Seiskaluokalla siirryin keskustassa sijaitsevaan Kirjolan kouluun, ja samassa rakennuksessa kävin myöhemmin myös lukion. Alusta asti koin sopeutuvani huonosti rakennuksen ilmapiiriin, tunsin olevani vieraassa paikassa vaikka rakennus ja sen opit määrittivät pitkälti tulevaisuuteni suunnan. Koin myös jääväni yksin opiskellessani Kirjolanmäellä, ja se tunne jatkui lukuvuodesta toiseen. Vaikka minulla oli ystäviä, oli hyvin vaikeaa saada tukea raskaassa koulutyössä muilta kuin sisaruksiltani. Joka kesäloma toivoin koulun vaihtoa tai jotain. Tunsin alusta asti olevani stressaantunut kyseisessä koulussa.
Lukion alussa liikkumiseni koulun käytävillä alkoi tuntua maailman vieraimmalta asialta. Otin seinästä tukea, olin kyykyssä ruokalan jonossa, sekä lintsasin kaikista koulun yhteisistä tilaisuuksista. Esitelmiä pitäessä minua alkoi huimaamaan, ja tiesin ettei kaikki ole kunnossa. Loppujen lopuksi alan ammattilaiset kertoivat kyseessä olevan ahdistuneisuushäiriö, kansan suussa paniikkihäiriö.
Nopeasti paniikkikohtaukset yleistyivät, ja junamatkoilla kouluun olin usein jo yltäpäätä hien peitossa, sillä olin niin ahdistunut. Tyypillisiä oireita, kuten kuolemanpelkoa ja hyperventiloimista esiintyi päivittäin koulurakennuksessa liikkuessani. Kyseiset oireet toistuivat myös äidinkielen kirjoitustaidon ylioppilaskokeessa, jossa vajosin kirjoitushuoneen lattialle yltäpäätä kuolemanpelon vallassa. Tiedän, ulkopuolisen korvaan tämä voi kuulostaa pelottavalta, mutta tosiasiassa useat nuoret kokevat nykyisin ahdistuneisuutta. Se johtuu teinivuosina tapahtuvista suurista elämänmuutoksista sekä mahdollisista lisäpaineista.
Tämän kuluneen abivuoden kävin Parikkalassa aivan eri tavalla kuten olin suunnitellut. Ympärivuotisen ylioppilaskirjoituksiin pänttäämisen lisäksi jouduin käymään koulussa päivittäin Joensuusta käsin, joka johtui perhesyistä. Jokainen voi kuvitella, miltä 150 kilometrin yhdensuuntainen koulumatka yhdistettynä jatkuvaan lukemiseen tuntui. Itkin, oksentelin, hyperventiloin ja mistään ei tullut enää mitään. Sunnuntai-iltaisin istuin sängyllä ajatellen, onko tätä enää pakko jaksaa. En halunnut lukea kirjoituksiin, koska mokaan kuitenkin. Sanotaan, että lukio on ihmisen parasta aikaa, mutta kaikki kouluun liittyvä tuntui minusta paskalta. Se on karua.
Parikkalassa asuessani välimatkat luokkatovereihini olivat suuria, enkä nähnyt ketään vapaa-ajalla koulun jälkeen. Tarvittava tuki puuttui, mutta Joensuuhun muutettuani tutustuin nopeasti ihmisiin, joista on kehittynyt minulle tärkeä tukijoukko. Minulla on vihdoin ympärilläni kavereita, jotka jeesaavat kaikessa tarvittavassa. Heistä huomasin nopeasti, että he hyväksyvät minut tällaisena kuin olen, heidän mielestään olen omana itsenäni cool. Kun avauduin heille vaikeuksistani, he ymmärsivät ja kohtelivat minua samanlaisena kuin ennenkin. Suuri kiitos kuuluu heille. Kun sinulla on ympärilläsi oikeita ihmisiä, voit hyvin ja kaikki tuntuu paremmalta. Ahdistuksesta kärsivälle ihmiselle pienet asiat ovat tärkeitä, sillä kaikki vaikuttavat omaan viihtymiseen ja sitä kautta yleinen hyvinvointi kohenee huomattavasti. Tuon tämän tarinani esille rohkaistakseni toisia samanlaisia tuntemuksia omaavia tunnustamaan itselleen vaikeudet, sekä puhumaan niistä.
Ystävieni ja perheeni lisäksi suuri kiitos kuuluu kaikille, jotka ovat minua tukeneet peruskoulu- ja lukiotaipaleeni aikana. Kiitos kaikille Parikkalassa, jotka minuun jaksoivat uskoa ja tukea. Näihin kuuluvat myös opettajat sekä loistava oppilashuolto, jonka kautta sain nopeasti tukea ja apua ahdistukseeni. Nämä kolme lukiovuotta opettivat minulle paljon enemmän kuin yleissivistyksen. Ne ovat auttaneet minua löytämään vihdoinkin itseni sekä kykyni selviytyä vaativassa yhteiskunnassa.
Kesäkuun ensimmäisenä päivänä, joka on lakkiaispäiväni, ripustan rintaani Mielinauhan, merkkinä ja rohkaisuna kaikille heille, joilla on ollut vaikeaa. Tärkeää on myöntää itselleen paha olo, puhua siitä, ja ennen kaikkea pitää itsestään ja jaksamisestaan huolta.
